XXIV Mäntän kuvataideviikot 16.6.-1.9.2019

Mäntän kuvataideviikot - Vuoden 2019 taiteilijoita

Taiteilijat

XXIV Mäntän kuvataideviikoille kutsutuista yli 50 taiteilijasta monet pohtivat ekologiaa ja vastuutamme maailman tilasta. Teemana on Ihmisen aika. Osaa kuraattori Marja Helanderin kokoamista taiteilijoista yhdistää Lappi ja pohjoinen ulottuvuus. Taiteilijat tutkivat ihmisen vaikutusta ympäristöönsä monin tavoin: uskonnon, politiikan, ihmissuhteiden tai vaikka eläinten näkökulmasta. Taiteilijoiden esittelyt ovat Marja Helanderin käsialaa.

Taiteilijat 2019

Matti Aikio

Matti Aikio on Vuotsosta kotoisin oleva saamelainen mediataiteilija, joka työskentelee myös perheensä perinteisen poroelinkeinon parissa. Hän käyttää teoksissaan videota, valokuvaa, filmiä ja ääntä, usein yhdistellen niitä tilallisiksi installaatioiksi. Aikio tutkii teoksissaan nomadismia elämäntapana, filosofiana ja kulttuurina. Hän on käsitellyt mm. Saamenmaan ympäristökysymyksiä ja poronhoidon tulevaisuutta maankäytön ristipaineissa. Runollisuus ja poliittiset kannanotot sekoittuvat hänen työskentelyssään mielenkiintoisesti ja vuosisataiset perinteet kohtaavat nykyteknologian.

Kuvataideviikkojen mediateoksessaan Aikio yhdistelee videotaidetta ja vanhaa kertomaperinnettä. Teos käsittelee perinteistä saamelaista luontosuhdetta, joka on usein ristiriidassa kansallisvaltioiden käytäntöjen kanssa. Erityisesti häntä kiinnostaa alkuperäiskansojen länsimaisesta poikkeava paikka- ja aikakäsitys. Saamelaisille luonto ei ole erillinen entiteetti, vaan samaa jatkumoa ihmisen kanssa. Aikio toteaakin, että hän jakaa saman ruokapöydän karhujen, susien ja ahmojen kanssa.

Stina Aletta Aikio

Stina Aletta Aikio on nuoren polven saamelainen media- ja kuvataiteilija. Hän käsittelee teoksissaan paikallisen luonnon ja globaalien, luontoa uhkaavien katastrofien välistä suhdetta. Hän pohtii myös nykyistä materialistista elämäntapaa ja peilaa sitä siihen, miten saamelainenkin yhteiskunta on siirtynyt länsimaisen elämäntavan suuntaan. Aikiota kiinnostaa luonnon oma kommunikaatio vaikkapa kasvien puheen kautta. Hänen teoksissaan se vertautuu ihmisen toimintaan luonnossa, muun muassa kaivostoimintaan.

Aikion Taavetinsaareen sijoittuva ympäristöteos hyödyntää luontoon jätettyjä tyhjiä säilykepurkkeja. Niistä hän on työstänyt saamenpuvun koruja muistuttavia muotoja, jotka roikkuvat puissa, kimaltaen auringonvalossa. Perinteisesti välkehdinnän ja helinän on ajateltu tuovan hyvää onnea ja pitävän pahan loitolla. Nyt viesti on päinvastainen. Teos muistuttaa kulutuskulttuurin luontoon jättämistä konkreettisista jäljistä. Teoksen äänimaailma muodostuu Saamenmaan kaivosten äänistä ja tunturiin rakennettujen sähkötolppien hurinasta.

Jasmin Anoschkin

Jasmin Anoschkin on kuvanveistäjä ja taidemaalari, jonka värikkäät teokset hakevat innoituksensa pop-kulttuurista, kansantaiteesta ja leluista. Hänen pääasialliset veistosmateriaalinsa ovat puu ja keramiikka. Niistä tehdyt ekspressiiviset eläinhahmot ovat ensisilmäyksellä vetoavia ja humoristisia, mutta tarkemmalla katsomisella ne kertovat myös maailmanmenosta, moninaisuudesta ja erilaisuuden tuntemuksista. Moniin veistoksiin liittyykin tarinoita, jotka pohjaavat taiteilijan ja hänen ystäviensä kokemuksiin.

Anoschkinin uusimmat keraamiset veistokset kuvaavat ”satunnaislajikkeita”, eläinhahmoja, joissa on vähän ihmistä mukana. Yksi hahmoista on ehkä matkustellut paljon, jopa Intiassakin, toinen taas näyttää aika pelottavalta. Figuurit ovat saaneet arvoisensa kohtelun, ja hahmojen samanaikaisessa kauheudessa ja hienoudessa on jotain vangitsevaa.

Ann-Sofie Claesson

Ann-Sofie Claesson maalaa realistisia, lähes mustavalkoisia muotokuvia. Lähtökohtana ovat yleensä hänen isoisänsä perhealbumi ja siellä olevat valokuvat usein jo edesmenneistä henkilöistä. Claessonia kiinnostavat ihmiset ja heistä jääneet muistot ja muistaminen. Maalaaminen on hänelle hidas prosessi; hän samalla ikään kuin pääsee lähemmäksi kuvassa olevaa ihmistä. Claessonin maalauksissa on usein läsnä jonkinlainen pimeys, tumma eksistentiaalinen pohjavire, jota on vaikea pukea sanoiksi; maalauksissa on kyse jonkun poissaolosta, poismenosta. Se herättää tietenkin kysymyksiä siitä, mitä omasta itsestä jää jäljelle, kuka minua enää muistaa, kun olen edesmennyt.

Uusimmissa teoksissaan Claesson jatkaa samojen aiheiden parissa. Maalauksissa nähdään lapsia, metsämaisemaa, veden heijastuksia. On vain lyhyt hetki, ja kohta sekin on mennyt. Lapsuuden viattomuus sekoittuu muistojen haalistumiseen, menneisyys on muistikuvissamme aina kerrosten ja vääristymien takana.

Maria Duncker

Maria Duncker työskentelee monipuolisesti kuvanveiston, valokuvan, videon, performanssin ja taiteellisten interventioiden parissa. Hän on utelias kokeilija, joka hyödyntää materiaaleja kekseliäästi ja vapaamuotoisesti. Dunckerin töiden skaala ulottuu massiivisista kiviveistoksista aina kevyisiin muovipusseista valmistettuihin kansallispukuihin. Hänen taiteelliset interventionsa ottavat mutkattomasti haltuun kaupunkitilaa ja sosiaalisia tilanteita: esimerkkinä turisteille suunnattu neulanreikäkamera -kiertoajelu, jonka hän toteutti pakettiautolla yhdessä kollegansa Vera Nevanlinnan kanssa.

Duncker on tehnyt Kuvataideviikoille käsitteellisyydellä leikittelevän teoksen Drama-Queen. Veistos on kopio Dunckerin ystävälleen antamasta lahjasta. Duncker osti aikoinaan pienen timantin koristeeksi hampaaseensa, mutta koska se ei lopulta soveltunutkaan tarkoitukseensa, hän lahjoitti timantin ystävälleen Eevalle. Luksustuote on teoksessa upotettu omenaan. Timantti kommunikoi maatuvan, mutta ihmisille tärkeän elintarvikkeen kanssa. Tulevaisuudessa luksusta voi ehkä olla puhdas ruoka, eivätkä ikuisiksi korotetut timantit.

Anna Estarriola

Anna Estarriola on mediataiteilija, joka yhdistää teoksissaan videotaidetta, kuvanveistoa, tanssia, performanssia ja teknologiaa. Hänen teoksensa ovat usein interaktiivisia installaatioita, niille on ominaista tekninen taituruus yhdistettynä koskettavuuteen ja intiimiyteen. Usein teoksissa on käytetty oikeankokoisia nukkemaisia ihmishahmoja, joiden kasvojen paikalle on projisoitu videolla taiteilijan omat kasvot. Teoksissa on jotain taianomaista. Ne voivat kertoa yksinäisyydestä, kuolemasta, elämän rajallisuudesta. Estarriola käsittelee töissään yleismaailmallisia ihmisyyden kysymyksiä, niitä mihin me kaikki etsimme vastauksia.

Estarriolan uusin installaatio kuvaa hetkeä käynnissä olevasta esityksestä. Näyttämönkaltaisessa teoksessa akrobaatti tasapainoilee lavalla, jolla myös teoksen tämänhetkinen sivuosan esittäjä odottaa esiintymisvuoroaan. Teos tuo esiin elämisen performatiivisia elementtejä.

Teuri Haarla

Teuri Haarla on suomalaisen ympäristötaiteen pioneereja. Hänen mittava tuotantonsa käsittää performansseja, video- ja yhteisötaidetta, veistoksia, piirustuspäiväkirjoja, kirjoituksia ja paikkasidonnaista taidetta joista tunnetuin lienee Ateneumin puistikkoon v.1993 tehty maataideteos Moulderness Park. Hänen viimeaikaisia töitään ovat mm. 17-metrinen torni. Hän on myös kehittänyt oman spontaanin meditaatiomuodon, biokännin. Haarlan mukaan jokaisen elämä on yksityinen onnen ja murheen tutkimuslaitos.

Haarlan Kuvataideviikkojen teos on kuusilankuista rakennettu pieni mökki. Teoksen nimi on Teurin amateurinen Biokänni salissa sallii torjutun paluun. Haarla esittelee teoksessaan itse kehittelemänsä Biokännin kolme vaihetta. Hän pohtii ihmisen aikakautta oman olemisensa näkökulmasta. Haarla miettii, onko ihmisen ja eritoten valkoisen miehen aika ohi, ja mitkä olisivat hänen omat mahdollisuutensa ”jotenkin toisin olemiseen”.

Katriina Haikala

Katriina Haikala on kuvataiteilija, jonka tuotantoa leimaa pelottomuus ja valmius kyseenalaistaa vakiintuneita ajatusmalleja. Hän puolustaa dogmeista ja traditioista riippumatonta vapaata ajattelua, ja haluaa taiteensa avulla paljastaa yhteiskunnassa piileviä valtarakenteita. Erityisesti Haikalaa kiinnostavat naisten kohtaamat, sukupuolestaan johtuvat haasteet. Performatiivisessa Social Portrait -piirrostyöpajassaan hän nostaa naiset muotokuvauksen keskiöön. Hänen tavoitteenaan on piirtää yhteensä 1000 muotokuvaa naisista vuoden 2020 loppuun mennessä. Perinteisestihän muotokuvien kohteena ovat olleet valtaapitävät miehet. Haikala näkee taiteilijan roolin inspiroijana ja muiden rohkaisijana. Kaikki tämä vaatii intohimoista suhdetta taiteen tekemiseen. Mielikuvitus ja kokeilu toimivat luovuuden lähteinä.

Haikalan uusin teos Réalisme tarttuu arkaan aiheeseen: seksityöhön. Teos antaa äänen ja kasvot alalla työskenteleville. Haikala on kuvannut seksityöntekijöiden kanssa uudet versiot tunnetuista maalaustaiteen klassikoista, joissa alasto nainen on miestaiteilijan katseen kohteena. Taiteen kaanonissa näiden maalausten naismallit olivat usein prostituoituja tai sellaisiksi luokiteltuja. Uusissa versioissaan Haikala on kääntänyt asetelman päinvastoin. Hän on itse kuvissa alaston objekti, samalla kun seksityöläiset esiintyvät vaatetettuina ja vahvoina hahmoina. Haikalan valokuvasarjaan liittyvät kuvattujen henkilöiden haastattelut sekä tutkija Niina Vuolajärven teksti.

Sanna Haimila

Sanna Haimila on kuvataiteilija, jonka pääasialliset tekniikat ovat maalaus ja piirtäminen. Hän työskentelee intuitiivisesti: vaikka aloittaessa ei tiedä tarkkaan, mihin prosessi on johtamassa, hän luottaa tunteeseen ja antaa tekemisen johdattaa työnkulkua. Piirtäminen ja maalaaminen ovat hänelle ajattelun lähteitä. Haimilan aiheet lähtevät hänen omista kokemuksistaan. Ne käsittelevät muun muassa äitiyttä, ihmissuhteita ja surua. Viime aikoina Haimila on keskittynyt ekspressiivisesti maalattuihin naismuotokuviin. Haimilan taidokas kädenjälki ja vahva tunnelma tekevät niistä tuoreita ja omaleimaisia.

Haimilan uusin maalaussarja Häiritseviä tekijöitä pohjautuu selfie-kulttuuriin, jossa ihminen yrittää sulkea kuvasta pois kaikki vääriksi kokemansa asiat. Vaikka teokset näyttävät päällisin puolin omakuvilta, on niissä aina mukana jotain uhkaavaa ja levottomuutta herättävää. Jo luonto itsessään voi tuntua ahdistavalta, kuten Sumu-niminen teos vihjaa. Vierailija -teoksessa kukkivat kauniit lupiinit, mutta ihminen saattaa lopulta olla se pahin vieraslaji.

Heli Hiltunen & Jorma Puranen

Heli Hiltunen ja Jorma Puranen ovat kumpikin käyttäneet omassa taiteellisessa tuotannossaan muun muassa valokuvaa ja videota. Heli on profiloitunut taidemaalarina ja kuvataiteilijana, Jorma taas valokuvataiteilijana. Molemmat ovat käsitelleet teoksissaan muistia ja muistamista ja käyttäneet työskentelynsä lähtökohtina erilaisia arkistoja ja kokoelmia. Molemmat ovat myös tehneet kuvaa maisemasta. Runollisuus ja kauneus yhdistävät heidän tuotantoaan.

Hiltunen ja Puranen ovat tehneet Kuvataideviikoille teoksen, jossa he yhdistävät valokuvausta, silkkipainatusta ja paperileikkausta. Installaation pohjana ovat valokuvat Werner Holmbergin klassisista maisemamaalauksista. Miltei pois hiipuneita valokuvia, metallisia silkkipainopintoja ja vanhoja kaiverruksia yhdistelemällä Hiltunen ja Puranen vievät katsojan outojen ja uhkaavien kohtausten äärelle. Käyttämällä viittauksia taidehistoriaan sekä omia löydettyjen kuvien arkistojaan, taiteilijat luovat odottamattomia rinnastuksia, jotka luovat uusia kerronnallisia yhteyksiä.

Roope Itälinna

Roope Itälinna on nuoren polven maalari Turusta. Hänen fotorealistiset maalauksensa leikittelevät kiehtovasti toden ja mielikuvituksen välillä. Kuvissa on pikkutarkkojen detaljien vastapainona isompaa ja huolettomampaa siveltimenjälkeä. Itälinnaa kiinnostaa psykologia, ja teoksissaan hän käsitteleekin usein erilaisia mielentiloja. Teosten tunnelma on tiheä, kuvien henkilöt elävät yhtä nuoruuden silmänräpäystä, usein kuitenkin kasvojensa ollessa kääntyneinä pois katsojasta. Teokset henkivät nuoruuden toivoa, mutta samalla niistä on aistittavissa myös jonkinlaista alakuloa elämän rajallisuudesta.

Itälinna on kuvannut uusimmissa maalauksissaan läheisiään ja ystäviään. Teoksessa Weightless Drift nuori nainen katsoo kaukaisuuteen, taustanaan sininen ääretön taivas, jossa lipuu muutama ajelehtiva pilvenlonka. Nuoruuden huolettomuus, haikeus ja ajan kulku sekoittuvat avaruuden loputtomuuteen.

Renata Jakowleff

Renata Jakowleff on Suomen merkittävimpiä nuoremman polven lasitaiteilijoita. Hän on ennakkoluuloton kokeilija, jonka käsissä lasi taipuu moneen. Esimerkiksi hänen lasiset ryijynsä hämäävät katsojaa nukkamaiselta vaikuttavan pintansa takia: kova näyttääkin uskomattoman pehmeältä. Jakowleff on taikuri, joka luo lasiteoksissaan kirkkaan kauniita, mutta samalla myös teräviä, tummiakin sävyjä saavia pienoismaailmoja. Hänen teoksensa ovat moniulotteisuudessaan vangitsevia ja mielenkiintoisia.

Jakowleffin lasiteos Päivänvalo, Heijastumamaalaus, hopea on eräänlainen hajotettu peili ja toisaalta valomaalaus, joka syntyy heijastusten kautta. Se ei peilaa kohdettaan takaisin kaksiulotteisena pintana tai selkeänä kuvana, vaan tekee hajottamisen kautta eräänlaisenlaisen analyysin valosta näyttäen sen luonteen. Eri valoisuusalueet vaihtelevat mustasta täysin peilaavaan, ja teos ikään kuin lakkaa olemasta fyysinen kappale. Teos korostaa kaiken pysymättömyyttä.

Timo Jokela

Timo Jokela on pitkän linjan ympäristö- ja yhteisötaiteilija. Pohjoinen näkyy hänen paikkasidonnaisissa teoksissaan. Häntä kiinnostaa taiteen suhde paikkaan ja pohjoisen kansoihin sekä ihmisiin. Jokela pyrkii tietoisesti irti länsimaisen maisemataiteen perinteestä, jonka hän näkee jopa kolonisoivana suhteessa pohjoiseen. Hän pyrkii työskentelyssään tuomaan moniäänisesti esille pohjoisen kulttuurisia, sosiaalisia ja poliittisiakin kytkeytymiä. Hänen lumi- ja jääinstallaationsa sekä ympäristö- ja yhteisötaideteoksensa kiinnittyvät paikkojen ekososiaalisiin kulttuureihin Suomen Lapissa ja yleisemminkin arktisilla alueilla.

Jokelan uusin installaatio Metsän aika ei viittaa metsään pelkkänä luontona. ”Mennään metsään” -fraasi tarkoitti taiteilijan pohjoisessa kotikylässä aina jonkun aktiivisen toiminnan alkua: metsästystä, marjanpoimintaa, polttopuutekoa, mutta myös vapautta, joka oli kylän valvovan sosiaalisen silmän ulkopuolella. Metsäsuhteeseen liittyi tietty, ikivanhasta pohjoisesta pyyntikulttuurista nouseva kunnioitus: ihmiset pyysivät saaliinsa metsältä. Installaation fragmentit liittyvät katoavaan perinteeseen – arjen elämänmuotoihin, jotka ovat vuorovaikutuksessa luonnon kanssa.

J.A. Juvani

J.A. Juvanin teokset ovat karnevalistisia ja provosoiviakin, taitavasti erilaisia välineitä hyödyntäviä installaatioita. Videotaide on oleellinen osa hänen työskentelyään. Juvani haluaa teoksissaan törmäyttää yhteen keskenään ristiriitaisia asioita. Hän leikittelee sukupuolirooleilla ja -identiteeteillä ja laittaa rohkeasti itsensä likoon, pelkäämättä naurunalaiseksi joutumista. Silti hänen teoksistaan löytyy herkkyyttä ja koskettavaa intiimiyttä. Rajojen ylittäminen ja kuvien kaataminen ovat hänelle tärkeitä. Juvani sanoo, että hänen teostensa ydintä ovat mm. drag- ja queer-estetiikka, feminismi, kuolema, halu, rakkaus ja ennen kaikkea komedia.

Juvanilta nähdään Kuvataideviikoilla sarja esseemäisiä teoksia, joissa muunsukupuolisuus ja siihen perustuva estetiikka ovat koko ajan läsnä. Henkilökohtaisista kokemuksista kasvava teos Abdication viittaa kruunusta ja valta-asemasta luopumiseen. Siinä taiteilija sanoutuu selkeäsanaisesti irti patriarkaalisesta maskuliinisuudesta. Hän näkee sukupolvien yli jatkuvassa miehisessä hegemoniassa alistavan ja tuhoavan voiman koko muulle ihmiskunnalle ja planeetalle. Miesten aikakausi on ohi.

Minna Kangasmaa

Minna Kangasmaa on oululainen kuvanveistäjä, jonka teosten lähtökohtana on usein jokin luonnon elementti. Monipuolisen materiaalinkäsittelynsä kautta Kangasmaa tulkitsee ja rakentaa uudelleen luontoa: joskus leikkisästi imitoiden, joskus taas luoden uusia käsitteellisempiä kokonaisuuksia. Uudelleenkoostetun ”luonnon” rakennusaineina voivat olla mm. kivi, savi, muovi, posliini, liikkuva kuva, teräs, betoni, kupari. Kangasmaan teosten tarkkaan harkittu ilmiasu kertoo ihmisen ja ihmiskunnan teknologian vaikutuksesta luontoon ja ekosysteemeihin.

Kangasmaan uudet teokset jatkavat hänen pitkään työstämäänsä teossarjaa Systema naturae. Kangasmaa etsii vaihtoehtoisia tapoja ymmärtää maapalloa inhimillisen ja ei-inhimillisen kohtauspaikkana. Hän peräänkuuluttaa empatiaa toisia ihmisiä, eläimiä, kasveja ja kaikkea tällä planeetalla olevaa kohtaan. Se olisi tie uudenlaiseen ymmärrykseen. Kangasmaa pohtii, onko taidetta ylipäätään mahdollista tehdä luonnon ehdoilla – luonnon, joka ympäröi ja ylläpitää meitä.

Sakari Kannosto

Sakari Kannosto on kuvanveistäjä joka lähestyy aiheitaan reippaalla otteella. Hänen suurikokoiset teoksensa hyödyntävät kiinnostavalla tavalla kierrätysmateriaaleja ja valmiita esineitä. Hän pohtii töissään kuluttamista, ympäristön tilaa, ihmisen luontosuhdetta, mutta ei kaihda arkisempiakaan aiheita kuten perhettä tai parisuhdetta. Kannosto käyttää teoksissaan mm. pvc-muovia, keramiikkaa, pronssia, lasikuitua sekä löydettyjä valmismateriaaleja. Erityisesti hänen keraamiset eläinhahmonsa ovat jääneet ihmisten mieleen. Hänen viimeisimmät kalahahmonsa ovat hurjuudessaan pysäyttäviä. Ne viittaavat mutaatioihin ja vesistöjen tilaan.

Kannoston uusi teos Riders of the Cursed Earth avaa ovia moneen suuntaan. Yhtäältä teos koostuu poraustornia muistuttavasta konstruktiosta, toisaalta teoksen kaivostoimintaan viittaavista suojakypäristä muodostuu iso pallomainen rakenne – kuin virus tai kasvain. Teoksen valtavat keraamiset kastemadot vihjaavat metamorfoosiin. Kastemadot ovat yleensä merkki maan hyvinvoinnista, mutta tässä kokoluokassa niille voi kuvitella myös toisenlaisen tarinan.

Aimo Katajamäki

Aimo Katajamäki toimii kuvataiteilijana, kuvittajana ja graafisena suunnittelijana. Hänelle ominaisia tekniikoita ovat puunveisto, keramiikka ja metalligrafiikka. Hänen veistoksensa ilahduttavat sysimustalla huumorillaan. Ne lainaavat kuvastonsa pop-kulttuurista, eläinten maailmasta, kuoleman rajaporteilta: jopa irvistelevät pääkallot vaikuttavat inhimillisiltä ja haurailta. Veistosten hahmoissa on jotain koskettavaa: ne näyttävät sanattomasti kertovan kuluvan hetken tärkeydestä ja elämän rajallisuudesta.

Katajamäki kysyy uusissa puuveistoksissaan, mitä tapahtuu metsässä. Teoksissa seikkailevat muun muassa susi, Punahilkka ja korpit. Kuoleman symbolina pidetty korppi on Katajamäen veistoksissa kuitenkin korpimetsien älykkö, viestintuoja ja toteemieläin, lähes inhimillinen hahmo. Satujen symboliikka tuo alitajunnan ikiaikaiset hahmot päivänvaloon, antaen kuitenkin tilaa katsojien omille tulkinnoille.

Kaija Kiuru

Kaija Kiuru on lappilainen pitkän linjan kuvanveistäjä. Ympäristön tila sekä ihmisen ja paikan välinen suhde on ollut pitkään hänellä kantavana teemana. Veistosinstallaatioissaan Kiuru yhdistää kekseliäästi luonnon materiaaleja, arjen esineitä ja luontoviittauksia, luoden uusia merkityksiä ja outojakin mielleyhtymiä. Hän käsittelee ihmisen valtaa suhteessa luontoon, toisaalta hän myös etsii näiden kahden samankaltaisuuksia. Hänen teoksensa leikittelevät onnistuneesti ilmiselvän ja selittämättömän rajapinnalla.

Forcing Nature koostuu vanhojen lampunvarjostimien runkoihin kiinnitetyistä näätien nahoista ja täytetystä näädästä. Nahat ovat lappilaisen käsityöntekijän ylijäämämateriaalia. Installaatiossa näätä symboloi luontoa, jota ihminen muokkaa ja käyttää omiin tarpeisiinsa. Ihmisen vallasta kertovat myös teokset Nojaava/Leaning ja Ranka I-II/Backbone I-II. Niissä luonnon symboliksi on valikoitunut sideharsoihin käärityt puut. Kuvasarja Dactylorhiza vulnerabilis yhdistää valokuvaa ja piirustusta. Kuvissa nähdään Sodankylässä sijaitsevan Viiankiaavan luonnonsuojelualueen uhanalaisia kämmekkälajeja. Aluetta uhkaa brittiläisen yhtiön kaivoshanke.

Sunna Kitti

Sunna Kitti on nuoren polven saamelainen sarjakuvantekijä, kuvittaja ja graafinen suunnittelija. Vuonna 2018 hän teki saamelaiselle Márkomeannu-festivaalille Norjaan kuvataidenäyttelyn, joka kuvasi Saamenmaata sadan vuoden kuluttua, skenaariossa jossa kaikki pahimmat uhkat olivat käyneet toteen. Dystopiassa kaikki lähti liikkeelle ilmastonmuutoksesta, joka aiheutti taloudellisia ongelmia ja vei samalla yhteiskunnat epävakaalle pohjalle. Kitti ei kuitenkaan halua menettää toivoa, vaan kehottaa tavoittelemaan parasta mahdollista tulevaisuutta. Tällä hetkellä Kitti työskentelee saamelaisen sarjakuva-albumin parissa. Sen on määrä ilmestyä v. 2020.

Kitti on tehnyt Kuvataideviikoille uuden 10-sivuisen sarjakuvan. Se käsittelee niitä sisäisiä todellisuuksia, joissa saamelaiset elävät valtakulttuurien puristuksessa. Sarjakuvaan on rakennettu kaksi erilaista todellisuutta, kolikon molemmat puolet. Nurjalla puolella yritetään selviytyä eskapismin keinoin. Teos tasapainottelee unen ja toden rajamailla.

Kaisu Koivisto

Kaisu Koivisto on monipuolinen taiteilija, joka työskentelee veistoinstallaatioiden, valokuvien, piirustusten ja videoiden parissa. Luonnon ja kulttuurin rajapinta on hänen teostensa ydintä. Eläinveistosten kautta Koivisto herättelee meitä pohtimaan, miten katsomme eläimiä. Söpöjen, mutta samalla hieman pelottavienkin eläinhahmojen materiaaleina vaihtelevat mm. sinkitty teräs, nahka, turkis, luut, lasisilmät. Bambin viaton katse ei ehkä olekaan ihan sitä miltä se näyttää: representoiko se ihmisen kyvyttömyyttä ymmärtää ja kunnioittaa luonnon prosesseja? Koivisto havainnoi terävästi ihmisen jälkiä pohjoisen ympäristössä: sitä miten luonto muutetaan hyödykkeiksi ja raaka-aineiksi. Sadut ja tarinat, tieteiskirjallisuus inspiroivat häntä. Viime vuosina Koivisto on kiertänyt kuvaamassa Baltian maissa sijaitsevia entisen Neuvostoliiton hylkäämiä sotilastukikohtia. Hylätyt rakennukset rapistuvat, luonto valtaa takaisin tilansa.

Uusimmissa veistoksissaan Koivisto on tarkastellut kriittisesti eläinten välineellistämistä. Hän näkee täytetyt metsästysmuistot voiton sijaan häviön merkkeinä. Koiviston eläinveistokset ovat kauniita, jopa paranneltuja versioita alkuperäisistä eläinhahmoista. Samalla niissä voi nähdä viittauksia vaaraan ja ihmisen aiheuttamaan tuhoon.

Arto Korhonen

Arto Korhonen on totuttu tunnistamaan suurikokoisista akvarelleistaan, joissa hän kuvaa pikkutarkasti omaa arkeaan, kavereitaan, kaupunkinäkymiä, öisiä moottoriteitä. Uusimmassa teoksessaan Aamu tulee puskista hän on ottanut aiheekseen luonnon. Voimakkaat kontrastit ja vahvat värit luovat metsäaiheisiin satumaisen tunnelman. Metsän seasta näkyy pilkottavan ikään kuin silmiä, luonto tarkkailee meitä koko ajan.

Tai ehkä kyseessä ovatkin siemenet, uuden alku. Teokseen kuuluu maalaus peiliaurinkolaseista, joissa luontonäkymä heijastuu takaisin, vihjaten torjuntaan ja siihen, että me emme välttämättä kestä luonnon katsetta. Korhosen kuvissa luonnolla on henki, ehkä jopa sielu. Vaikka ihmiset häviäisivät maapallolta lajina, luonto jatkaa silti olemassaoloaan. Korhonen on lähestynyt aihettaan aiempaa vapaammin, ilman hänelle tyypillistä huolellista luonnostelua. Onko luonnossa aistittava vapaus siirtynyt myös Korhosen maalausjälkeen?

Tuomas Korkalo

Tuomas Korkalo käyttää taiteessaan monia eri tekniikoita piirtämisestä ja maalauksesta installaatioihin ja ympäristötaiteen menetelmiin. Hänelle oppiminen ja vuorovaikutus ovat tärkeitä työskentelyprosessissa. Hänen teoksensa ovat hallittuja. Ne pohtivat vaikkapa värin ja valon ominaisuuksia tilassa. Ympäristötaideteoksissaan Korkalo lähtee usein liikkeelle luonnonmateriaaleista, ja saattaa tarpeen vaatiessa jatkaa kierrätysmateriaaleilla. Korkalon teokset puhuttelevat leikkisyydellään ja minimalismillaan. Ne sisältävät kuitenkin samalla syvemmän elämää pohdiskelevan tason.

Korkalon Taavetinsaaressa sijaitseva Mielenosoitus-installaatio koostuu kallioon kiinnitetyistä metallisista figuureista, jotka pienestä koostaan huolimatta ilmaisevat pontevasti mielipiteitään. Mistä asiasta, sitä voi katsoja vain arvuutella. Korkaloa kiinnostaa ryhmän sisäinen dynamiikka, yhteenkuuluvuuden vahvistaminen ja lojaalius omia kohtaan – vastakohtana ulkopuolisten poissulkemiselle.

Nuutti Koskinen

Nuutti Koskinen on mediataiteilija, jonka teokset liikkuvat videoinstallaation, kuvanveiston ja animaation rajapinnoilla. Usein ne leikittelevät tilallisilla ja näyttämöllisillä elementeillä. Koskinen on kiinnostunut yhteisöjen, identiteettien ja luonnon käsitteellisestä rakentumisesta ja niihin sisältyvästä ideologisuudesta. Tunne ja logiikka, tiedostettu ja tiedostamaton vuorottelevat usein vastapareina hänen teoksissaan. Koskinen kysyy, miten suhteemme yhteiskuntaan ja ympäristöön muodostuu kielen ja kuvien ohjaamana ja miten mytologiat ja valtarakenteet välittyvät aistimellisen ja ruumiillisen kokemisen kautta.

Koskisen teos Talk About Society yhdistää elokuvaa ja valokuvapohjaista animaatiota. Teos on lähtenyt liikkeelle poliittisesta retoriikasta, jossa käytetään paljon merenkulkuun liittyvää sanastoa. Puhutaan esimerkiksi yhteiskunnasta laivana ja johtamisesta navigointina. Laivalla voi olla yksi määränpää, mutta entä yhteiskunnalla, jolla kuitenkin on yhteisöllinen luonne? Teos on kaunis ja unenomainen kuvaus haaksirikon uhkaamasta maailmasta. Koskinen ei kuitenkaan menetä toiveikkuuttaan. Mukana on toivon symboliikkaa: sulautumista, sopeutumista ja mahdollisuus määritellä olemisemme uudella tavalla.

Sari Koski-Vähälä

Sari Koski-Vähälä käyttää teoksissaan sitä, minkä me muut usein miellämme roskaksi tai ylijäämäainekseksi: pureskeltuja purukumeja, hiuksia, mehuksi puristettujen hedelmien kuoria, vanhoja vaahtomuovipatjoja, sukkahousuja jne. Keräily, sattuma ja ihmettely leimaavat hänen työskentelyään. Kierrätysmateriaaleista rakentuu uusia humoristisiakin veistoksia ja asetelmia. Mitättömästä tulee tärkeää.

Koski-Vähälän on työstänyt Kuvataideviikoille tuhansista pihlajanmarjoista koostuvan raanumaisen teoksen. Se vie helposti ajatukset genetiikkaan ja molekyyleihin, mutta toisaalta se voi viitata myös henkisiin arvoihin rukousnauhamaisuutensa vuoksi. Koski-Vähälän toisen teoksen materiaaleina ovat käytetyt purukumit, joista on muovailtu taidokkaita valkoisia ruusuja.

Jouni S. Laiti

Jouni S. Laiti on saamenkäsityön eli duodjin taitaja. Duodji on enemmän kuin pelkkää käsityötä. Saamelaisen nykytaiteen estetiikka ja keinot pohjautuvat osin duodji-perinteeseen. Saamenkäsitöiden osaamisella on vaikutuksensa saamelaisten yhteisöllisyydelle ja käsitöiden valmistusmenetelmät ovat siirtyneet sukupolvilta toisille. Luonnon materiaalien tunteminen on tärkeää. Uusimmissa puu-, luu- ja sarvitöissään Laiti ottaa askeleen käsitteellisempään suuntaan ja osallistuu osalla teoksista yhteiskunnalliseen keskusteluun. Kyseiset työt ottavat kantaa maailman tilaan saamelaisten ympärillä, ja myös maailman tilanteen vaikutuksiin Saamenmaalla. Laiti haluaa herättää teoksillaan tunteita, se on hänelle merkki teosten onnistumisesta.

Eatnama bávččas (Maan kipu) -teoksessa ruosteinen rautanaula lävistää väkivaltaisesti poronsarvikoristeisen kuksan. Taidokkaasti tehty kuksa onkin pilattu, eikä se sovellu enää käyttöesineeksi. Teos herättää mielleyhtymiä muun muassa kaivoksiin, jotka pilkkovat porolaitumia ja maita saamelaisten ikiaikaisilla asuinalueilla.

Sauli Miettunen

Sauli Miettunen on kuvanveistäjä, ympäristötaiteilija ja taidemaalari. Hänen veistostensa muodot ja materiaalit lähtevät liikkeelle luonnosta. Ympäristöteoksissa hänelle on tärkeää veistosten vuorovaikutus luonnon ja tilan kanssa, samoin kuin kulttuurisen ympäristön kanssa. Miettunen teoksissa on viitteitä luontoon, mm. eläinten nikamia ja puita, toisaalta Miettusen veistoksissa myös näkyy ihmisen jälki luonnossa. Luonto ei pääse pakoon ihmistä. Miettusen veistokset ovat yllättäviä, kekseliäitä ja hienosti työstettyjä, ilo aisteille.

Uusimmassa ympäristöteoksessaan Miettunen on rakentanut Taavetinsaaren metsikköön lintujen esikaupunkialueen, Lähiön. Perinteiset linnunpesät ovat vaihtuneet puukuidusta tehtyihin arkkitehtonisiin yksiköihin; lintujen kerros-, rivi- ja omakotitalohin. Osa asumuksista on neliömäisiä, toiset taas muistuttavat perinteisempiä pesiä. Miettunen pohtii lintujen elintilan kaventumista. Ehkä tulevaisuuden linnut ovat modernisoituneet ihmisten lailla niin, että tarvitsevat elääkseen teoksen kaltaisen lähiön.

Juhana Moisander

Juhana Moisanderin teokset pohjautuvat historiaan, muistiin, mielikuviin ja fantasioihin. Välineinään hän käyttää valokuvaa ja videota luoden paikkasidonnaisia installaatioita, jotka ottavat tilan arkkitehtuurin tarkasti huomioon. Hän yhdistelee videoprojisointeja, ääntä ja esineitä salaperäisiksi kokonaisuuksiksi: tilan nurkassa liikkuukin yhtäkkiä ihmishahmo. Projisoinnin arkipäiväiseltä näyttävä tilanne voi tuntua hieman pelottavaltakin, tunnelmassa on usein läsnä jotain selittämätöntä. Tunnelma syntyy teosten historiallisista viitteistä aina vaatetusta myöten: aivan kuin näkisi aaveen. Runolliset teokset eivät selitä liikoja, vaan luottavat katsojan omaan oivallukseen. Ne antavat vapauden eri tulkintamahdollisuuksille.

Moisanderin Kuvataideviikoille valmistunut teos Temptation of Saint Anthony pohjautuu taiteen historiassa usein toistettuun aiheeseen. Pyhä Antonius oli aavikolla elävä erakko, jota demonit koettelivat erilaisten kiusausten ja sisäisten näkyjen muodossa. Moisander tutkii teoksessaan yksilön sisäistä kilvoittelua. Vastakkain ovat ruumis ja sielu, henki ja aine. Kiusaajia ovat esimerkiksi vietit ja vastoinkäymiset, jotka vetävät ihmistä eri suuntiin.

Moratoriotoimisto

Moratorio tarkoittaa lain täytäntöönpanon hidastusta tai määräaikaista lykkäystä. Alun perin moratorio julistettiin Utsjoella, Tenojoen Tiirasaaressa. Joukko paikallisia asukkaita ja aktivisteja julisti kesällä 2017 Tiirasaarta ympäröivät vedet alueeksi, jolla valtion kalastussääntö ei enää päde. Sen sijaan voimaan julistettiin saamelaisten tapaoikeuteen perustuvat säädökset. Tenon uusi kalastussääntö oli rajoittanut paikallisten saamelaisten perinteisiä kalastusmuotoja ja lisännyt ulkopaikkakuntalaisten oikeuksia. Kesällä 2018 perustettiin verkkoon virtuaalinen Moratoriotoimisto. Se on dekolonialistinen neuvontapiste, joka opastaa ja auttaa ihmisiä omien alueidensa itsemääräämiseen tähtäävissä asioissa. Moratoritoimiston jäsenet ovat Niillas Holmberg, Jenni Laiti, Petra Laiti ja Outi Pieski.

Arttu Nieminen

Arttu Nieminen on Rovaniemellä asuva ohjaaja ja mediataiteilija, jonka teosten lähtökohtana on arktinen luonto. Välillä luonto näyttäytyy hänelle omana tiedostavana olionaan, toisinaan taas mystisenä rajapintana näkyvän ja näkymättömän välillä. Se voi vietellä varomattoman katsojan toisiin maailmoihin. Surrealistisuus, intuitiivisuus ja sattuma johdattavat hänen työskentelyään. Tuloksena on komeaa ja kokeilevaa videotaidetta.

Niemisen uusin videoteos Awareness on surrealistinen profetia, jossa ihminen tavoittelee taivaita. Mark Pritchardin musiikki toistaa raamatullisia säkeitä Baabelin tornista samalla kun teoksen hengästyttävä kuvamateriaali vie pohjoisen aavoihin lumimaisemiin.

Anna Niskanen

Anna Niskanen on nuoren polven valokuvataiteilija, joka käyttää teoksissaan vanhoja vedostusmenetelmiä. Vääristetyt maisemavalokuvat on vedostettu uniikeiksi grafiikanvedoksiksi paperille ja kankaalle. Hän on kuvannut isoja maisemakuviaan muun muassa Islannissa, jossa hän kiinnostui paikallisesta kansanperinteestä. Sen mukaan ”näkymättömät ihmiset” (Huldufólk) asuvat kivimuodostelmissa. Modernissa Islannissa on säilynyt kunnioitus luontoa ja yliluonnollisia olentoja kohtaan. Niskanen vieraili tästä traditiosta tunnetuissa paikoissa, koska halusi kokea näkymättömien ihmisten läsnäolon. Niskasen upeisiin teoksiin on saattanut jäädä merkkejä näistä olennoista.

Niskasen uusin teos Vortex on myös kuvattu Islannissa. Se on tutkielma kivestä ja jäästä. Pyörre imaisee sisäänsä katsomaan luonnon kauneutta, joka on ollut taiteilijan työskentelyn lähtökohtana.

Mari Oikarinen

Mari Oikarinen on kuvanveistäjä, joka käyttää monia eri materiaaleja aina puusta kasvinosiin, kirjontaan ja löytöesineisiin. Sarjallisuus on ominaista hänen työskentelylleen, toistuvia teemoja ovat kertomukset, muisti ja ajan kulku. Kuvanveiston lisäksi häntä viehättää piirtäminen sen suoruuden ja spontaaniuden takia. Oikarista kiinnostaa epätäydellisyys, outous ja keskeneräisyys: niitä teemoja hän vaalii omassa taiteellisessa tekemisessäänkin. Viime vuosina luonto on noussut hänelle yhä tärkeämmäksi aihepiiriksi.

Oikarisen uuden Luihin ja ytimiin -veistosinstallaation keinotekoisesti yhteen kursituissa puissa ja oksissa voi nähdä myös inhimillisiä piirteitä. Olemme kaikki samaa haavoittuvaa rakennetta; jollakin lailla raajarikkoisia ja vähän haavoittuneita. Väkivallan ja rujouden rinnalla kulkevat vaaliminen, pystyssä pitäminen ja lopulta tekohengitys. Oikarisen teoksessa luontoa on korjattu ja paranneltu, samaan tapaan kuin ihminen varttaa omenapuita jalostaen niitä omiin tarkoituksiinsa. Teosta voikin katsoa luonnon korjaussarjana, joka ei välttämättä kuitenkaan aina toimi.

Anu Osva

Anu Osva on käsitellyt muun muassa arktisten alueiden ihmisten ja eläinten vuorovaikutusta. Hän korostaa ihmisten ja kotieläinten kumppanuutta, kumpaakaan ei hänen mukaansa tarvitse painaa orjan asemaan. Osvalla on taidemaalarin koulutuksen lisäksi myös kotieläinten jalostustieteilijän koulutus. Nämä molemmat puolet tulevat esiin hänen taiteellisessa työskentelyssään, hän on muun muassa Biotaiteen seuran jäsen. Osva rakentaa teoksensa usein monimuotoisiksi installaatioiksi, käyttäen esimerkiksi heijastettua videokuvaa maalaustensa päällä. Teoksissa voi olla viitteitä esimerkiksi genetiikkaan. Tällä hetkellä hän on keskittynyt työskentelemään arktisten vesien planktonin parissa.

Osvan teos Tähtipölyä (Star Dust) yhdistää maalausta ja videokuvaa. Teoksessa Jakutian karja vaeltaa eteenpäin Siperian äärettömän taivaan alla. Jakutian karja on geneettisesti ainutlaatuinen, Siperian viimeinen alkuperäinen nautarotu. Osva perää eläinten itseisarvoa ja kyseenalaistaa ihmisen oikeuden jalostaa eläimiä omiin tarpeisiinsa. Osvan toinen teos Emon helmet II (Mother´s pearls II) kuvaa suurikokoista helminauhaa, johon on talletettu kylmään sopeutumiseen liittyvää geneettistä informaatiota.

Paavo Paunu

Paavo Paunu on rohkea maalaus- ja veistotaiteen reunamilla liikkuva kokeilija. Hänen isot installaatiomaiset teoksensa ovat rönsyileviä, usein humoristisia, kaihtamatta elämän outojakaan puolia. Ne levittäytyvät laajalle alueelle luoden uusia unenomaisia tiloja. Hieman vinksahtaneet hahmot saattavat nojailla nurkissa, kierrätyspuusta tehtyjen talomaisten rakennelmien tarjotessa suojaa. Hänen maalauksissaan näkyy usein pieni mieshahmo kaikenlaisten luonnosta tulevien haasteiden edessä. Alitajunta ja tunteet ovat läsnä Paunun teoksissa.

Paavo Paunu luottaa työskentelyssään intuitioon, ja teemat kasvavat yleensä työskentelyn myötä teosten sisältä. Paunun Kuvataideviikoille tekemä veistos on jättimäinen, rujon kaunis ihmisen kuva, tuulessa ja tuiskussa tuiverrettu repaleinen figuuri. Samalla se on myötätuntoinen näkemys ihmisestä, joka kaikkien kamppailujensakin keskellä pyrkii kohti jotakin uutta – ehkä tasapainoa tai onnellisuutta. Jäljelle jää veistoksen valtavan hahmon tyyni hymy.

Emma Peura

Emma Peura on taidegraafikko ja kuvataiteilija, joka käyttää installaatioissaan laajasti hyväkseen erilaisia tekniikoita ja välineitä. Hän yhdistää piirustusta, videokuvaa ja esinekoosteita sulavasti toisiinsa. Hän on teoksissaan käsitellyt ympäristöaiheita, muun muassa Lapissa sijaitsevaa Lokan tekoallasta. Altaan alle jäi paitsi Peuran sukulaisten kotitaloja, myös valtaosa Euroopan suurimmasta aapasuosta, Posoaavasta.

Noin kuusisataa ihmistä joutui jättämään kotinsa. Peura on tutkinut Lokan altaan historiaa vanhojen karttojen ja sukulaistensa tarinoiden avulla. Niiden perusteella hän piirsi uuden kartan alueesta, oman tulkintansa. Allas kuvaa paikkaa, jota ei enää ole – paitsi muistoissa. Teokseen sisältyy ääniteos, jossa Peuran isä kertoo sukuunsa liittyvän tarinan.

Outi Pieski

Outi Pieskin taide pohjautuu hänen utsjokisiin, saamelaisiin juuriinsa. Hän yhdistää teoksissaan keskenään nykytaiteen eri tekniikoita ja duodjia eli perinteistä saamelaista käsityötä, joka on taidetta jo sinällään. Esimerkiksi Pieskin teoksessa Kokoontuminen saamenpuvun huivien solmitut hapsut muodostavat tilallisen installaation. Sen voi nähdä symbolisesti saamenpukuisten ihmisten kokoontumisena, tai turvapaikkana, tai sen voi tulkita abstraktina maisemana. Pieski työskentelee laaja-alaisesti mm. maalausten, piirustusten, veistosten, videoiden ja valokuvien parissa. Hänen teoksensa ovat teknisesti pitkälle vietyjä, runollisia ja kauniita, ollen samalla myös vahvoja ja voimakkaita. Pieski on aktiivisesti ottanut kantaa mm. saamelaiskulttuurin dekolonisaatioon ja Saamenmaan ympäristökysymyksiin.

Alkuperäiskansojen aktivismi on 2000-luvulla tuottanut uusia lakeja ja säädöksiä. Uudessa-Seelannissa Whanganui-joelle on myönnetty oikeushenkilön asema: nyt joen edustaja voi puolustaa jokea oikeusasteissa esimerkiksi kaivosyritystä vastaan. Pieskin maalaussarja Pyhä tunturi Rástegáisa laillisena oikeushenkilönä esittää Tenojokivartta hallitsevan Rástegáisa-tunturin ihmisen kanssa tasaveroisena kanssaeläjänä. Vanhastaan saamelainen maailmankäsitys on ollut animistinen; kaikella luonnossa on sielu. Pieski tuo nämä perinteiset luontoa kunnioittavat ajattelumallit esiin taiteessaan, vastapainona länsimaiselle maailmankuvalle.

Tamara Piilola

Tamara Piilolan isot, tarunomaiset maisemat hehkuvat omaa sisäistä valoaan. Vesi välkehtii auringossa, varjot sulautuvat metsän pimentoihin. Veden elementit ovat oleellinen osa hänen maalauksiaan. Teokset eivät suoraan jäljittele todellisuutta, vaan ne vievät katsojan naturalismin tuolle puolen, mielenmaisemiin. Samalla maalausten kauneus henkii lohtua ja armollisuutta. Ehkä on kyse kaipuusta menetettyyn paratiisiin, maailmaan jossa kaikki oli vielä hyvin.

Piilolan maalauskokonaisuus lähtee liikkeelle luonnon kauneudesta laajentuen monikerroksisiin tulkintoihin. Esimerkiksi maalauksessa Earthlings ollaan metsämaiseman keskellä. Puiden siimeksestä katsoja kohtaa toisten maan asukkaiden, eläinten, katseen. Pysäytetty hetki vie katsojan toisenlaisen olemassaolon äärelle; ihmisen maailman ulkopuolelle.

Harri Pälviranta

Harri Pälviranta käsittelee valokuvateoksissaan identiteettejä, historiaa, miehisyyttä, väkivaltaa ja yhteiskunnan muistia. Hänen teoksensa ovat usein poliittisesti kantaa ottavia pureutuen ajankohtaisiin aiheisiin, kuten kouluampumisiin. Usein hän hyödyntää historiallisia arkistoja. Esimerkiksi työn alla olevassa teoksessaan Puolustusvoimat tiedottaa hän käyttää kuvallisena lähteenään 1941 ilmestynyttä kirjaa Vapautemme hinta, jossa on valokuvat ja perustiedot jokaisesta Talvisodassa kaatuneesta suomalaisesta sotilaasta. Pälvirannan valokuvateokset hyödyntävät dokumentaarisuutta, mutta liikkuvat samalla universaalimmalla tasolla nostaen esille perustavanlaatuisia kysymyksiä yksilön ja yhteiskunnan suhteesta sekä rakenteisiin piiloutuvasta väkivallasta.

Uudessa teoksessaan Puolustusvoimat tiedottaa Pälviranta käyttää kuvallisena lähteenään vuonna 1941 ilmestynyttä kirjaa Vapautemme hinta, jossa on valokuva ja perustiedot jokaisesta talvisodassa kaatuneesta 26 662 suomalaissotilaasta. Pälviranta on skannannut kirjasta jokaisen kuvan, ja yhdistänyt ne sadaksi valokaappikuvaksi. Pälviranta tarkastelee teoksessaan kriittisesti sodan tarinallistamista, sankarimyyttejä ja kansallistunnetta. Talvisodan henkeä peräänkuulutetaan suomalaisessa keskustelussa milloin minkäkin asian yhteydessä, ja kuolleet sotilaat valjastetaan näin toistuvasti poliittisiin tarkoituksiin.

Selja Raudas

Selja Raudas sekoittaa teoksissaan tietoisesti rationaalisen ja meditatiivisen ajattelun rajoja. Viimeisimmässä maalaussarjassaan Jää jää hän tutkii ilmastonmuutosta sekä luonnonvarojen suhdetta konflikteihin arktisen jään ja maiseman kautta. Projekti on sisältänyt työskentelyjakson Grönlannissa. Keskeistä on Raudaksen mukaan ymmärtää, että jäätiköiden sulaminen toimii indikaattorina isommille yhteiskunnallisille muutoksille: vaikutukset ulottuvat ekosysteemeihin, talouksiin ja yhteiskuntiin. Ihmiset muodostavat tiedon lisäksi käsityksen ympäristöstä myös tunteiden kautta. Raudas haluaa taiteensa avulla herättää tunteita ja sitä kautta tietoisuutta jäätiköiden sulamisen seurauksista.

Kun väestö ja samalla kysyntä luonnonvaroista kasvavat, myös jännitteet ihmisryhmien välillä tulevat kasvamaan. UNEP:n (The United Nations Environment Programme) arvion mukaan vuoden 1990 jälkeen maailmassa on ollut 18 konfliktia, joihin luonnonvarojen vähyys on ollut osallisena. Raudas huomauttaakin, että ympäristökatastrofien ja ilmastonmuutoksen hillitseminen suojelevat myös ihmisiä tulevilta konflikteilta.

Mammu & Pasi Rauhala

Taiteilijapari Mammu ja Pasi Rauhala käsittelee teoksissaan kotia ja parisuhdetta. Kaiken se kestää on heidän elämänmittaisen taideprojektinsa nimi. He ovat työskennelleet sen parissa vuodesta 2013 lähtien. Projektiin kuuluu mm. arjen dokumentoimista ja vanhan talon remontoimista hääasuissa. Vaikka hääasut symboloivatkin perinteistä rituaalia, ne saavat projektin kuluessa elää ja tahriintua, ajan kuluminen saa näkyä. Projektia taltioidaan mm. erilaisin valokuvasarjoin. Niissä tulee hyvin esille projektin absurdi, hiljainen komiikka Kaurismäki- ja Twin Peaks -viittauksineen. Syntyy jopa mielleyhtymiä Suomen taiteen kultakauden maalaustaiteeseen, esimerkiksi Eero Järnefeltin tavallista kansaa kuvaaviin aiheisiin.

Mammu ja Pasi Rauhalan toinen Mäntässä nähtävä teoskokonaisuus Hanging in there viittaa parisuhteen lisäksi ympäristöön. Pariskunta roikkuu mukana maailman muuttuessa. Pystymmekö muutokseen globaalien haasteiden edessä, vai pyöriikö kaikki lopulta oman pienen arkemme ehdoilla? Mäntässä nähtävien pienoisveistosten hääasuinen pariskunta tuhoutuu hiljalleen näyttelyn kuluessa: vesi ja bakteerit tuhoavat saippuasta ja pronssista tehdyt pienoisfiguurit. Kaiken katoavaisuus vaanii elämän taustalla.

Pasi Rauhala

Pasi Rauhala työskentelee media- ja monialaisen taiteen parissa. Hän teoksensa hyödyntävät interaktiivisuutta ja mediataiteen uusimpia tekniikoita, mutta yhtälailla myös kierrätystavaroita ja nostalgisia esineitä. Hän on käsitellyt töissään muun muassa totuuden ja epätoden suhdetta alati kasvavassa informaatiotulvassa. Todellisuus näyttää hämärtyneen faktan ja mielipiteiden näennäisen samanarvoisuuden alle. Keinoäly ja virtuaalimaailmat haastavat käsityksemme todellisuudesta. Näitä perimmältään filosofia kysymyksiä Rauhala tutkii teoksissaan.

Rauhalan uusin teos Concrete Pixel on vuorovaikutteinen videoinstallaatio. Teos kommentoi sitä, kuinka ihminen muuttaa luontoa ja täyttää sitä muun muassa betonilla, ja kuinka luonto lopulta kuitenkin valtaa ympäristön takaisin. Teos pohtii oikean ja digitaalisen maailman eroja; tekomaisema näyttää luonnolliselta ja jopa oikeaa kauniimmalta. Katsojan läsnäolo ja toiminta muuttavat teosta, jopa rikkovat sitä. Maisema on täydellinen vain silloin, kun sitä ei katsota. Heti kun ihminen luo siihen katseensa, se hajoaa. Tuhoava voima on ihminen.

Johanna Rojola

Johanna Rojola on tunnustettu sarjakuvapiirtäjä, alan monitoimija ja kuvataiteilija. Hän pitää sarjakuvan nopeudesta; sen avulla pystyy reagoimaan pävänpolttaviin aiheisiin. Sarjakuvassa on myös sisäänrakennettua anarkismia: periaatteessa kuka vaan voi ruveta tekemään sarjakuvaa, tarvitaan vain kynä ja paperia, ei tarvitse sijoittaa kalliiseen välineistöön. Rojola on uransa varrella tehnyt kantaaottavaa ja yhteiskunnallista sarjakuvaa, mutta ei ole silti tinkinyt huumorista ja terävän nokkelasta otteestaan. Vapaa piirustus on hänen tämänhetkisiä kiinnostuksen kohteitaan.

Rojola asui lapsena Haapavedellä, joka on tunnettu turvetuotannostaan. Kaukolämpö toimi siellä turpeella ja noki mustasi hanget talvisin. Rojola on tehnyt Kuvataideviikoille oman muistikuvansa lapsuutensa turvesuosta, seinäpiirroksen Hiilinielu. Luonnontilaiset suot ovat tärkeitä hiilinieluja. Vaikka maapallon maapinta-alasta vain kolme prosenttia on suota, ne varastoivat enemmän hiiltä kuin kaikki maailman metsät yhteensä.

Johanna Rotko

Johanna Rotko lähestyy taidetta ja valokuvausta mikrobiologian kautta. Hän kuvaa ihmisten kasvoja ja valottaa uv-led-valojen avulla nämä kuvat petrimaljojen mikrobiologisille kasvualustoille. Kasvualustoilla hän viljelee hiivaa, ja siten alustoille valotetut muotokuvat ovat alati muuttuvia, liikkuvia kuvia: hiivagrammeja. Rotkon teosten filosofiset kysymykset liittyvät ihmisen luontosuhteeseen, katoavaisuuteen, materian kiertokulkuun sekä ajan käsitteeseen valokuvassa. Hiivagrammit korostavat olemassaolomme hetkellisyyttä ja materian kiertokulkua maailmakaikkeudessa.

Rotkon Eläviä kuvia, hiivagrammeja -projektin kuvallisina lähteinä ovat suurimmaksi osaksi olleet sadan vuoden takaiset visiittikortit. Kasvualustoille valotetut kasvokuvat muuttuvat koko ajan ja lopulta ne häviävät kokonaan homeen vallatessa petrimaljan. Sen jälkeen teokset voidaan kompostoida. Luontosuhteessaan Rotko on päätynyt biosentriseen maailmankuvaan, jossa ihminen ei asetu luonnon yläpuolelle.

Elina Ruohonen

Elina Ruohonen on taidemaalari, jonka värikylläiset, anteeksipyytelemättömät teokset on maalattu öljyväreillä läpinäkyville pleksipohjille. Heijastava pleksilevy tuo maalauksiin kerroksellisuutta ja ottaa katsojan osaksi maalausta. Viimeaikaisissa teoksissaan Ruohonen on tarkastellut ihmisen ja eläimen suhdetta, elollisten olioiden mutaatioita, mahdollista tulevaa aikaa jolloin eläimet ja kasvit ovatkin nousseet valtaan ihmisen sijaan. Ihmisen pitää sopeutua hänelle outoon uuteen yhteisöön. Ruohonen haluaa nostaa näillä teoksilla keskiöön sen, miten on olemassa lukuisia olioita, joiden elämä paranisi, jos ihmiset alkaisivat tiedostaen korjaamaan jäljelle jääneitä toimiaan myös toisia lajeja ajatellen.

Ruohosen uusin maalauskokonaisuus kommentoi ilmastonmuutoksen jälkeistä aikaa. Tulevaisuudenkuvaamme peilataan niihin valintoihin, joita tällä hetkellä teemme. Teoksessa Tickets, please! pohditaan, millaisilla arvoilla ihmiset lunastavat paikkansa huomisen Nooan arkkeihin. Maalauksissa vilahtelevat sulavat jäätiköt, viidakot ja veneet siirtymän symboleina. Ruohonen ei kuitenkaan menetä toivoaan, vaan uskoo nuorten kykenevän aiempia sukupolvia viisaampiin valintoihin.

Panu Rytkönen

Panu Rytkönen on taitava veistäjä, joka työstää puusta isotöisiä teoksiaan vuosien ajan. Teokset sivuavat usein kuoleman ja menetyksen mysteeriä. Teosten eläinaiheet, kuten hevoset, limittyvät nekin kuoleman ennusmerkkeihin. Näyttelykokonaisuuksiinsa Rytkönen tuo monesti mukaan historiallisia dokumentteja, esimerkiksi vanhojen kirjojen muodossa. Nämä tekstit tuovat oman lisänsä veistosten aihemaailmaan, lähtien vaikkapa teologisesta pohdinnasta siitä, kuinka päästä taivaaseen. Rytkösen teokset eivät selitä, ne puhuvat hiljaisesti omaa kieltään, lumoten hiljaisella ironiallaan ja kauneudellaan.

Rytkösen moniosainen teos Taivaaseen juoksija käsittelee kuoleman mysteeriä muun muassa barokkiin viittaavan muotokielen kautta. Mozartin ikoniseksi korotettu hautajaissaatto kummittelee taustalla, hevoset vievät toiseen maailmaan ja sudeksi muuttunut koira juoksee vierellä viimeisellä matkalla. Onko kuolema kaiken loppu?

Alexander Salvesen

Alexander Salvesen on kuvataiteilija ja valosuunnittelija, joka toimii myös performanssin ja musiikin saralla. Salvesen saa innoituksensa luonnosta ja sen kauneudesta; maiseman muodoista, värisävyistä, valoista ja varjoista. Valo on hänelle yksi taidemaalauksen tekniikoista. Valon aineettomuus jaksaa kiehtoa Salvesenia loputtomiin - se että valoa ei voi koskettaa. Salvesen leikittelee teoksissaan katsojan havaintojen ja aistien subjektiivisuudella: hän saattaa yhdistää valotaidetta perinteisen pigmenttimaalauksen kanssa. Hän esittää katsojalle kysymyksen, mitä oikeasti on edessämme, ja mitä me vain luulemme olevan siinä. Toisaalta Salvesen ei myöskään kaihda taiteessaan poliittisia tai sosioekonomisia kysymyksiä.

Salvesenin Centre of Our Universe -diptyykin teemana on vesi. Piirtoheittimien projisoimat kuvat vertautuvat paitsi napajäätiköihin, myös veden ja jään tasapainoon ja sen järkkymiseen. Hiljainen installaatio hitaasti liikkuvine kuvineen herättää kysymyksiä tulevaisuudestamme maapallolla.

Iiu Susiraja

Iiu Susiraja kiinnittyy teoksillaan valokuvataiteen omakuvan perinteeseen, mutta lähestyy traditiota aivan omanlaisesta näkökulmastaan. Kuvissa on huumoria, rohkeutta, häpeämättömyyttä, absurdiutta ja uskomatonta kekseliäisyyttä. Susirajan kuvat haastavat kiillotetun selfie-kulttuurin, joka näyttää kohteestaan vain pinnan eikä mitään sen enempää. Performatiivisissa videoissaan Susiraja jatkaa samaa teemaa. Kirkkaassa päivänvalossa, hyvin eleettömästi, Susiraja tuo eteemme salaiset halut, ne nolot jutut joihin rohkeutemme ei riitä. Oman ruumiinsa kautta Susiraja käsittelee oivaltavasti naiseutta ja siihen liitettyjä vaatimuksia ja kliseitä.

Susirajan Kuvataideviikoilla nähtävässä kolmen valokuvateoksen sarjassa meitä katsoo vakavailmeinen taiteilija, joka on ryhtynyt perinteisesti naisille kuuluviksi katsottuihin kodinhoitotöihin. Arjesta tutut tilanteet saavat Susirajan poseerauksissa anarkistisia ja kapinallisia tulkintoja. Samalla kuvista löytyy kuitenkin Susirajalle tunnusomainen lämmin huumori. Samat teemat jatkuvat myös Susirajan esillä olevissa videoteoksissa.

Nestori Syrjälä

Nestori Syrjälä työskentelee kuvanveiston, installaatioiden ja videon parissa. Hänen taiteensa teemoja ovat antroposeeni, ekologiset kriisit ja vaihtoehtoiset tulevaisuudet. Viime vuodet hän on käsitellyt teoksissaan sitä uhkaa, jonka ihminen toiminnallaan luonnolle aiheuttaa. Maa, ilma ja meri ympärillämme ovat käymässä vieraiksi, oudoiksi. Ihminen muuttaa maapallon geologista tilaa. Syrjälä haluaa ajatella uudelleen kuvanveiston ja taiteen muotoja ympäristömme hätätilan kiihtyessä. Hän kysyykin, voiko ihmisen aseman muiden elollisten ja elottomien olentojen joukossa hahmotella uudestaan. Olisiko mahdollista siirtyä ympäristöystävällisempään ei-ihmiskeskeiseen ajattelutapaan?

Syrjälän Kuvataideviikoille tekemä käsitteellinen kuramatto pohjautuu ensimmäiseen hyvään avaruudesta käsin otettuun valokuvaan maapallosta. Kyseinen Blue Marble -kuva on yksi kaikkien aikojen levinneimmistä kuvista, ja se toimi 70-luvulla ympäristötietoisuuden herättäjänä: ihmiskunta näki ensimmäistä kertaa oman planeettansa etäisen kauniina ja rajallisena pallona vastakohtana sille kuraiselle ja kuoppaiselle maalle, jollaisena planeettamme meille yleensä näyttäytyy. Ylhäinen ja alhainen, taide ja arkinen, kura ja avaruus kohtaavat kutkuttavalla tavalla.

Taiteilijakollektiivi Kunst

Taiteilijakollektiivi Kunstin muodostavat Christina Holmlund, Pia Paldanius, Sirpa Päivinen, Anu Suhonen & Julia Weckman. Kollektiivi on tullut tunnetuksi poikkitaiteellisista ja performatiivisista näyttelyistä ja tapahtumista. Video- ja ääni-installaatiot, valokuvat ja performanssit muodostavat heidän teostensa selkärangan. Huumori ja yllätyksellisyys leimaavat kollektiivin työskentelyä ja tekevät teoksista leikkisiä ja osallistumaan houkuttelevia.

Final Tours –lopunajan matkatoimisto on Taiteilijakollektiivi Kunstin sosiaalinen veistos ja performatiivinen interventio, joka tarjoaa ihmisille mahdollisuuden pelastautua koko maailmaa uhkaavalta tuholta. Lopunajan matkatoimiston asiakas astuu sisään installaatioon itsepalvelulaitteen äärelle ja saa vastatakseen 33 kysymystä. Kysymykset on poimittu mm. Kelan, TE-toimiston ja Migrin tietopyynnöistä. Vastausten perusteella algoritmi valitsee ne, jotka pääsevät matkalle mukaan. Kunst rakentaa kuvaa tulevaisuuden mahdollisuuksista ja valinnoista. Installaatio ja performatiiviset interventiot tuovat näkyväksi piilossa olevaa vallankäyttöä, sosiaalisia rakenteita ja yhteiskuntaa ylläpitäviä sääntöjä.

Berit Talpsepp-Jaanisoo

Berit Talpsepp-Jaanisoo on kuvanveistäjä, jonka viimeaikaiset teokset ovat klassisia figuratiivisia veistoksia. Hän on käyttänyt niiden esikuvina historiallisesti merkittäviä veistoksia. Talpsepp-Jaanisoota on kiinnostanut elottomaan objektiin kohdistetut fantasiat, ja se, ettei eloton veistos pysty vastaamaan niihin muuta kuin läsnäolollaan. Katsojissa veistos pystyy kuitenkin laukaisemaan tunteita ja reaktioita. Talpsepp-Jaanisoon mukaan veistoksen täydellinen välinpitämättömyys ja luoksepääsemättömyys kääntävät totutut asetelmat nurin: veistos eli objekti alkaakin hallita tilannetta. Talpsepp-Jaanisoo yhdistää näissä teoksissa valokuvaa veistoksiin. Sitä kautta hän on päässyt tutkimaan klassisten veistosten uusia merkityksiä, kun veistos saa osakseen valokuvan ominaispiirteitä. Valokuvan piirteet tekevät veistoksista inhimillisempiä, mutta silti niiden luoksepääsemättömyys säilyy.

Talpsepp-Jaanisoo tutkii The Sphinx -teoksessaan ikonisen veistoksen rituaalisia ja uskonnollisia merkityksiä. Sfinksi on samalla kuva taiteilijasta itsestään; hän on yhdistänyt veistosomakuvaansa jäniksen hahmoa. Vahvuus ja arvoituksellisuus ovat edelleen läsnä. The Caryatides –teoksessaan Talpsepp-Jaanisoo toisintaa antiikin naishahmoisia veistoksia, jotka pylväiden tapaan kannattelivat temppeleiden rakenteita. Karyatidit on muotoiltu digitaalisesti, ja leikattu käyttäen materiaalina arkista styrofoamia marmorin sijaan.

Jaakko Tornberg

Jaakko Tornberg työskentelee kuvanveiston, maalauksen, piirustuksen ja valokuvauksen parissa. Viime vuosina hän on työskennellyt paljon pienoisveistosten parissa. Ne hän valmistaa rojusta ja roskamateriaaleista. Pois heitetystä syntyy jotain uutta. Näin valmistuvat hahmot ovat humoristisia ja hellyttäviä, mutta samalla niissä on jotain traagista. Jokainen figuuri on oma persoonansa: yksi näyttää hieman eksyneeltä, toinen uhoaa voimansa tunnossa, kolmas on kohottanut kätensä iloiseen moikkaukseen. Niissä näkyy koko elämän kirjo mattimeikäläisistä aina robotteihin ja kerubiin.

Tornberg on työstänyt Kuvataideviikoille luksusta parodioivia pienoisveistoksia. Ne muodostavat oma pienen kansansa, joka kimaltelee kullan ja hopean eri sävyissä. Mukaan mahtuu kaikenlaista hiippailijaa: joukossa näkyy niin eläinhahmoja kuin kuninkaallisiakin. Pienoisfiguurit ovat arvoituksellisia, primitiivisiäkin, ja jokaisella on oma luonteensa. Niiden luomaa hullua maailmaa voisi tutkia loputtomiin.

Aiko Tsukahara

Aiko Tsukahara tutkii minimalistissa veistoksissaan ihmisen tulevaisuutta ja avaruutta. Hän tuntuu kysyvän, joutuuko ihmiskunta lopulta evakuoimaan itsensä keinotekoisesti luotuun maailmaan: kliinisiin kammioihin äärettömässä avaruudessa. Toisaalta samat bunkkerimaiset rakenteet ovat jo käytössä sotilasarkkitehtuurissa. Rajapinnat hämärtyvät, ihmistä ei Tsukaharan pienoismaailmoissa näy. Onko kyseessä aika ihmisen jälkeen, tai peräti joku toinen sivilisaatio? Tsukahara käyttää teoksissaan materiaaleina mm. keraamista jauhetta, kvartsia ja puuta.

Tsukaharan teos Neoclassicism pohjautuu Ateenan Akropolis-kukkulan Parthenon-temppeliin, jota pidetään yhtenä länsimaisen sivistyksen symbolina. Hän on tehnyt Parthenonista pienoismallin kaltaisen veistoksen jäljentäen tarkkaan rakennuksen mittasuhteet. Alkuperäisestä poiketen Tsukahara on täyttänyt omansa kokonaan pylväillä. Pelkistetyt pylväät vievät ajatukset nykyaikaan: ihmiskunta ponnistaa kehittämänsä teknologian avulla avaruuteen, mutta osaa valjastaa sen myös tuhon välineeksi.

Samppa Törmälehto

Samppa Törmälehto on armoitettu maalari, jonka kuvissa sattuu ja tapahtuu slapstick-huumorin hengessä. Raketit lentävät, ajetaan monsteriautoilla, näpytellään tietokonetta, painitaan mustekalan kanssa jne. Arjen oudot sattumukset seuraavat toisiaan populaarikulttuurin hengessä. Kaikki tapahtuu räiskyvän iloisissa väreissä, ekspressiivisen maalaustekniikan siivittämänä. Hellä huumori seuraa kuvien henkilöitä, kaikki kun ei aina mene ihan putkeen ja matkalla saattaa kohdata hankalampiakin asioita. Tekemisen täytyy Törmälehdon mielestä olla hauskaa, ja se näkyy kuvista. Se saa myös katsojan hyvälle tuulelle.

Törmälehdon Kuvataideviikoilla esillä olevat uusimmat maalaukset ovat satiirisia huomioita ihmisen ja luonnon suhteesta. Ihminen on saanut aikaan kaaoksen, jota maalaussarjan eläimet näyttävät kommentoivan ilkeän ironisesti. Kuvista vyöryy päällemme ihmisen arki Lidlin muovipusseista etelänlomiin, siivitettynä nyrjähtäneen reippaalla asenteella.

Jussi TwoSeven

Jussi TwoSeven on kuvataitelija, jonka taiteellinen tausta on graffitissa ja katutaiteessa. Hän maalasi ensimmäiset graffitinsa teini-ikäisenä 90-luvun puolivälissä, ja on jatkanut aktiivisesti katutaiteen parissa siitä lähtien. Fotorealistissa, eleganteissa teoksissaan hän käyttää sabluunatekniikkaa sekä spray-akryylimaalia. Ympäristöaiheet ovat lähellä hänen sydäntään, ja niitä hän onkin toteuttanut julkisen tilan eläinkuvien muodossa. Näin hän tuo luonnon, metsän ja villieläimet kaupunkimaisemaan. TwoSevenin kahdeksan julkista teosta on jo nähtävissä ympäri Mäntää. Katso sijainnit kartalla!

Kuvataideviikoille JussiTwoSeven on toteuttanut moniosaisen, kaupunkikuvassakin näkyvän teoksen Vulpes Vulpes. Maalaukset ketunpäistä levittäytyvät katujen sähkökaapeista aina Pekilon seinälle asti, myös liikkuvaksi kuvaksi. Teokset tuovat tutun eläimen lähemmäksi ihmistä ja muistuttavat meitä luonnosta, joka on vain kivenheiton päässä rakennetusta ympäristöstä – heti markettien ja pyöräteiden takana.

Hanna Vihriälä

Hanna Vihriälä on laaja-alainen kuvanveistäjä, joka monissa teoksissaan leikittelee skaalalla: teos muodostuu pienistä yksittäisistä osasista, jotka kauempaa katsottuna muodostavat ison, aivan uuden merkityksen saavan kuvan. Kyseiset pienet yksittäiset osaset saattavat olla vaikkapa irtokarkkeja tai sepelikiviä, jotka menettävät identiteettinsä isomman kuvan hyväksi. Vihriälä haluaa leikkiä muodoilla ja siten tutkia esimerkiksi maalauksen ja reliefin rajaa. Varjot ja heijastukset ovat tärkeässä roolissa hänen teoksissaan. Monet hänen teoksistaan vaativat suuren määrän käsityötä ja toistoa, näennäisestä kepeydestään huolimatta. Vihriälä onkin pohtinut, että juuri sitä kautta ihminen on läsnä hänen teoksissaan.

Vihriälän installaatio Pyhäjoki, Suvanto rakentuu tuhansista valkoisista seppelenauhoista, joihin yleensä kirjoitetaan hautajaiskukkien muistosanat. Tyhjät nauhat muodostavat katosta roikkuessaan Pyhäjoen pohjan profiilin. Vihriälä on kotoisin Pohjanmaalta ja Pyhäjoki on osa hänen perheensä historiaa. Sukupolvien ketju on läsnä teoksessa, joka viestii sitä hiljaisuutta ja voimattomuutta, jota ihminen tuntee kuoleman ja muiden muutosten edessä. Teos on omistettu Vihriälän isälle, joka toivoi ennen kuolemaansa vielä kerran kuulevansa Pyhäjoen äänen.

Camilla Vuorenmaa

Camilla Vuorenmaa käyttää välineinään maalausta, grafiikkaa ja piirustusta. Hän maalaa ihmishahmoja yrittäen tavoittaa sen hetken jolloin nämä ovat yksin, erillisinä, tai toisaalta liittymässä ryhmään. Vuorenmaa välttää liioittelua, häntä kiinnostavat liikahdukset mallin sisäisessä maailmassa. Aiheet maalauksiinsa hän kerää mm. aikakauslehdistä, kirjoista, omasta valokuva-arkistostaan ja populaarikulttuurista. Kuvien yksityiskohtiin liittyvät tarinat ovat hänelle tärkeitä. Puukaiverrukset ovat olleet viime vuosina olennainen osa hänen maalauksellista työskentelyään. Hänen teoksensa ovat villejä, pelottaviakin, mutta samalla meditatiivisia ja monitulkintaisia.

Maalauksista koostuva Kuvataideviikkojen installaatio muistuttaa ulkoisesti pimeässä hehkuvaa katedraalia lasimaalauksineen. Teoksen ultraviolettimaalilla maalatut groteskit hahmot jatkavat kuitenkin maalauksissa omaa maallista menoaan. Taivaallinen ja maallinen kohtaavat.