Adolfo Vera

ESITTELY
Eilen minulta pyydettiin lyhyttä esittelytekstiä itsestäni.

Jo pitkään olen ilmaissut itseäni valokuvien, esineiden, sekä muun löydetyn materiaalin parissa työskennellen. En voi väittää, että taiteilijan urani olisi ollut lineaarinen. En myöskään sitä, että teoksieni tuotanto jatkuisi äärettömiin. Sen kuitenkin voin sanoa, että impulssi ja tunteet erilaisten todellisuuksiemme edessä ovat olleet työni lähtökohtana. Absoluuttisina pitämämme todellisuudet voivat olla henkilökohtaisia tai yleisiä.

Minua myös kiinnostaa kyseenalaistaa vakiintunut järjestyksemme, toisin sanoen rikkoa nämä kulttuuriset konventiot etsiessäni ehkä epätavanomaista näkökulmaa. Ja niin kuin työssäni teemat muuttuvat, myös lähestymistapa niihin vaihtelee.

Olen tähän tiivistänyt ajatukseni tiivistääkseni ainutlaatuisen ajanjaksomme, jossa meille ei ole jäänyt muuta mahdollisuutta kuin toimia. Vai mitä mieltä olet?

Adolfo Vera

www.adolfovera.fi


Kuvataideviikoilla on esillä neljä valokuvaa Adolfo Veran teossarjasta
Eurooppa (2015): Milosevic, Cortés, Himmler sekä Caligula
(kuva: Timo Nieminen).

TAITEILIJAN LAUSUNTO

Minulla oli useita syitä…

Minulla oli useita syitä valokuvata.
Jotta olisi muistoja elämistä, kun loppu lähestyy.
Vanhuus ja yksinäisyys.
Henkilökohtainen suhteeni yhteiskuntaan. Ja henkiseen väkivaltaan.

Valokuvaaminen, miten luonnollista se on!
Saada kuvia päivistäni.
Siitä mitä oli, siitä miten sen näin.
Muistutus siitä, mistä tulen ja kuka olen.
Kuin rakkauden osoitus.
Rakkaus elämänkulkua kohtaan. Elämää kohtaan.

Mutta toisaalta, siitäkö tässä on kyse?
Vai onko kyse siitä, että käsittelen omia onglemiani?

Ihmissuhteet, kulttuuriset ongelmat,
omantunnon ongelmat...
Tuntuu, että sitä tämä on. Ilman läheisiä ihmissuhteita.
Vierailijoiden, muukalaisten ympäröimänä.
Arvostamaatta sitä, mitä on. Kunnianhimo estää näkemästä.
Tuntemasta. Rakastamasta.
Tilanne, eilisen seuraus.
Tuntemus poissaolosta. Rakkauden etäisyys.
Jäännöksiä ongelmista, jotka estivät läheisen suhteen.
Tyhjä tila. Vailla ymmärrystä.

Vai onko tässä kuitenkaan kyse omien ongelmieni käsittelystä?
Ratkaisun löytämisestä?
Mutta valokuvaus ei ratkaise asioita. Se tuo niitä esiin.
Osoittaa todeksi. Ja pitkittää tuskaa.

Niinkö se on?
Ehkä kysymys onkin elämän reflektoimisesta.

Muistutus elämän väkivallasta.
Meidän ja heidän välillä, minun ja sinun.
Väkivallan, jota me kaikki käytämme. Päivästä toiseen. Joka hetki.
Aina ja ikuisesti.
Silmäyksen väkivaltaisuus. Sanojen, katseiden ja tekojen.
Vallan väkivaltaisuus.
Väkivalta, jota ei näe, mutta jonka tuntee.

Väkivalta, joka muuttuu inhoksi. Inhoksi elämää kohtaan.
Väkivalta, jonka tunnemme auringon ensi säteiden osuessa iholle.
Väkivalta, joka pakottaa alistumaan ajankululle.
Avuttomuudelle pimeyden edessä.

Väkivalta, jota me kaikki käytämme. Kerta toisensa jälkeen.

Minulla oli useita syitä

Adolfo Vera, 2011
(Käännös: TT)